Maata halkova tieverkosto on vuosien mittaan parantunut oleellisesti. Eurooppalainen turisti hurauttaa ohi Suomen Helsingistä Nordkappiin ettei huomaakaan.

Toki vielä löytyy rännejä, joilla on käännettävä peilit vasten auton kylkeä. Vanha valtatie 59 Lusista Vaajakoskelle on viheliäinen ajaa yöllä ja päivällä. Pori-Helsinki tiellä on pidettävä kieli keskellä suuta.

Perinteisten asfalttiruokaloiden tilalle on upouuden moottoritien varteen noussut liuta tähtitieteellisiä asiakaspalvelukeskuksia, joihin on pukupakko. Sellaiseen paikkaan kelpaa viedä tilausajoseurue syömään tai kahville.

Tunnelmallisia kyläbaarejakin on vielä muutama jäljellä. Pyhännän Ahokylässä Puolimatkan baarin kohdalla on pakko painaa jarrua. Monet muutkin ovat tehneet niin. Seinällä on satoja muusikoiden käyntikortteja. Kuppila kuin koti, ja omistajapariskunta yhtä hymyä.

Ensimmäinen reissu pitkästä aikaa ison auton ratissa. Kädet jäykkinä ja niskajänteet kuin kelkan pajut. Siitä se pikkuhiljaa alkaa sujua. Luppakorvapeilejä – pikkuneiti 7v. nimittää penkkivankkuria etanabussiksi – on varottava kaupunkiliikenteessä ahtaissa paikoissa.

Paikallisliikenteen kuljettajat ovat hämmästyttävän ammattitaitoisia auton käsittelijöitä. Katuri lentää pysäkille, ovet lentävät auki, kyydistä poistuvat matkustajat lentävät ulos ja uudet lentävät sisään. Tuskin ovet ennättävät pamahtaa kiinni, kun bussi jo sinkoutuu takaisin katuvilinään.

Tiukat aikataulut eivät salli viivytyksiä. Taajamapysäkillä satunnaisesti taikinoivan tilausajobussin kuljettaja saa katurikuskilta usein tervehdyksen, joka muistuttaa nyrkin heristystä.

Nostan hattua paikallisliikenteen kuljettajille. Etuajo-oikeus taajama-alueella on tarpeen. Muuten pysäkillä saisi naputella ohjauspyörää puoli päivää.

Etuajo-oikeus ei silti ole yhtä kuin päälleajo-oikeus. Pari kertaa on tehnyt mieli käydä antamassa kylkeen kiinni kiilanneelle kuskille sydämen kyllyydestä rakastava kielisuudelma lämpimän halauksen kera, iästä ja sukupuolesta riippumatta.

Tarjouskilpailuun siirtyminen veti maton kuljettajien alta. Se toi ammattiliikenteeseen järkyttävän työsidonnaisuuden. Palkkataso on kaukana ammatin vastuuvaatimuksista. Jos pamahtaa, kaikki syy on ratin ja selkänojan välissä.

Vai mitäpä ajattelette tästä. Maaliskuun pääkalloliukkaalla 400 autoa niputtautuu moottoritiellä yhdeksi peltiläjäksi. Poliisivoimin etsitään kuljettajista syyllisiä tuomittavaksi käräjillä, vaikka yhtä lailla kolariin pitäisi etsiä syyllistä aluepolitiikasta.

Minkä tähden ihmiset pakotetaan asumaan tai ainakin käymään työssä kehäkolmosen sisäpuolella?

Pienellä varauksella voisi sanoa, että kuljettajia arvostetaan kuin umpilisäkettä. Miten umpilisäkettä arvostetaan? Vastaus on ei mitenkään. Saa olla paikallaan niin kauan kun ei ala vaivata.

Työssä on silti hohtoa. Eiväthän kuljettajat muuten viihtyisi ratin takana eläkkeelle asti. Tänä päivänä tosin harvemmin kuin ennen. Työn arvostus on kiinni omasta itsestään.

Ellei työtään arvosta itse, ei sitä arvosta kukaan muukaan. Korkean ammattitaidon omaavan ammattikunnan edustajat voivat huoletta kulkea pää pystyssä. Suomi pyörii kun ratissa ovat miehet. Sanalla miehet tarkoitan tässä yhteydessä kaikkia ammattikuljettajia. Sekä miehiä että naisia.

1980-luvun puolivälissä linja-autokurssin työharjoittelussa siivosin hallia ja katselin kaiholla ajoon lähteviä kuljettajia. Elättelin toivetta päästä linjaharjoitteluun. Muutaman kerran sainkin käydä kääntymässä viiden kilometrin päässä Ollalassa. Vaihtokassa oli pahvirasiassa Mersu-pikkubussin moottorikompoolin päällä.

Rahastajan penkillä istuen pääsin Vaalaan ja pari kertaa ihan Ouluun saakka. Tilausajoreissut Ruukin maatalousoppilaitokselle, tunti sinne ja takaisin, perillä neljän tunnin odotus, antoivat pohjaa opiskeltavaan ammattiin.

Harva poika harjoittelee linja-autonkuljettajaksi lattiaharjaa heiluttelemalla. Onkohan tutuksi tullut luutimisväline vielä pystyssä Paakinahon tallin nurkassa Haapavedellä?

Kuljettajanakin joutuu monenlaisten työtehtävien eteen. Pienoislinja-auton kuljettajan työnimikkeellä markkinoitavassa työssä saattaa joutua kantamaan muonaa, jakamaan lääkkeitä ja laittamaan silmätippoja. Autoakin ajetaan pihateitä pitkin ja jalkakäytävillä, kun kerätään kyytiläisiä kerrostalojen porttikäytävistä ja räystästippujen alta.

Urakkatyö, tuntipalkka ja viiden ammattimiehen tehtävät, joista kodinhoitajan töihin ei kuljettajan koulutus riitä. Kalustona rivi ruosteisia savottaämpäreitä. Soveltuvin työasu kuljettajalle siinä urakassa oli lenkkipuku ja remonttihaalarit. Kaksi päivää riitti.

Toinen isäntä kuulutti pienoislinja-auton kuljettajaa tilausliikenteeseen. Yritysesittely internetissä vakuutti. Kalusto oli kuosissaan ja hyvässä maalissa. Mikäpä ettei voisi tienata rahaa puhtailla päivätöillä.

Työnantaja tarjosi heti kättelyssä kahvit ja selosti avuliaasti juurta jaksain ketä, mistä ja millaisia miehiä hänellä on ollut palveluksessaan ja sillä hetkellä oli. Estoton kieliminen särähti korvaan oudosti. Mutta mitä siitä, kun ajoa oli luvassa.

Töitä olikin ensialkuun jopa niin paljon, että ajopiirturin kiekko piti parina iltana repiä, polttaa ja haudata maahan. Sitten tahti alkoi hiipua. Pian auto seisoi suurimman osan päivästä kerrostalon parkkipaikalla odottamassa lähtöä.

Muutaman viikon kitumisen jälkeen alkoi epäilyttää, että tilaukset vastaanottava työnantaja hoitaa tilauksia taksiautollaan niin paljon kuin ennättää, ja ajattaa palkkakuljettajilla vain ne reissut, joihin ei itse ennätä. Mies oli itse aina menossa ja niin kiireinen, ettei ehtinyt laatia edes työsopimusta, vaikka ajot kuulemma olivat hänelläkin hakusalla. Ensi viikolla, kuului vastaus.

En ennättänyt saada asiasta selvyyttä, enkä ennättänyt saada työsopimustakaan. Odotin kärsivällisesti viisi viikkoa. Sitten pinna kärähti. Kävelytin miehen nenän eteen AKT:n sopimusmallista mukaellun työsopimuksen ja sanoin että tässä ja nyt.

Mies menetti malttinsa täysin, yltyi huutamaan kuin laiva, haukkui pystyyn ja lopulta karjui täyttä kurkkua irti puolella tusinalla yksilöidyllä syyllä. Yritin rauhoitella pää punaisena mylvivää. Pelkäsin miehen saavan sydänkohtauksen. Vaikutus oli kuin bensa nuotiossa.

Kaivoin autostani pienen viskipullon. Tavallisesti luovutan yhteistyökumppanille vähintään kolmevarttisen. Mutta nyt yhteistyö jäi lyhyeksi, että pieni pullo riitti. Mies häkeltyi, otti lahjan vastaan, paiskasi autonsa takapenkille kuin kekäleen ja jatkoi mekastusta.

Pienoislinja-auton kuljettaja sai niin kovaääniset potkut, että sen kuuli puoli Pakilaa. Pätevä mutta ei sopiva vai päinvastoin? Sillä kertaa ei tainnut olla mies paikallaan mitenkään päin.

Työsuojelupiirin avustuksella sain hieman myöhemmin työtodistuksen. Se on kehystettynä olohuoneen seinällä, samoin kuin pari muutakin vastaavaa asiapaperia, joissa työtaito on arvioitu sanalla välttävä.

Mihin suuntaan kuljetusala tulevaisuudessa kääntyy, sitä ei tiedä kukaan. Yksi asia on kuitenkin varma. Autoa ajamaan tarvitaan jatkossakin ihminen. Robottivoimin ei eivät autot vielä liiku.

Sitten kun ne liikkuvat, emme tarvitse mielillä pidettäviä ajomestareita emmekä halkikielisiä luottamusmiehiä. Työrauha säilyy, lakkoja ei ole eikä tule, ja matkustajat voivat ohjelmoida valitukset suoraan kuljettajarobotin aivotietokoneeseen tekstiviestillä.

Pääkaupunkiseudun henkilöliikennettä hoitaa tänä päivänä pääsääntöisesti muutama suuri kuljetuskolhoosi. Kyytimaksuja korotetaan sikäli kun pystytään. Taksoihin kohdistuu nostopaineita. Tätä en ihmettele. Käymistilassa olevat kompostit eivät pysy kasassa eikä uusia hankita pienillä kustannuksilla. Jokunen euro on varattava myös ratin ja selkänojan välissä istuvan välttämättömän pahan palkkakustannuksiin.

Kuljettajan paikalla istuu yhä useammin ulkomaalainen henkilö. Homma käy yhtä hyvin kuin kotisuomalaisilta kuljettajatovereilta. He jaksavat vielä hymyillä ja olla ystävällisiä.

Monessa muussakin asiassa olen kulkenut sivussa valtavirrasta, miksen siis myös tässä. Virosta ja Venäjältä on tullut paljon ihmisiä Suomeen töihin, myös autonkuljettajia. Miltähän tuntuisi vastavuoroisesti lähteä ajamaan bussia Pietariin tai Tallinnaan. Tai vieläkin kauemmas, EU:n ulkopuoliseen maahan, jossa eläminen on käytännöllisesti katsoen ilmaista?

Olisi elämys tehdä päivät töitä ja maata illat hiekkarannalla katsellen auringonlaskua. Palkasta ei olisi suurta lukua.

Ulkomaanreissu saattaisi antaa kannukset uusille urille. Kotimaassa voisi ryhtyä kaupittelemaan kanarialinnun laulua kultapaperiin käärittynä sellaisille umpirikkaille, joilla jo ennestään on kaikkea.

Suomalaiset juorulehdet kuskaavat julkkispareja kohu-uutisen toivossa kuherruslomalle etelän aurinkoon. Joku sellainen delegaatio saattaisi hyvinkin harhautua samoille rannoille. Samaisen lehden otsikko julistaa myöhemmin kotimaassa kissankokoisin kirjaimin:

- Suomalainen bussikuskina Mogadishussa!

 

ARI HERMANNI HEINONEN 

www.tilausajokuljettajat.fi