Ei minulla ole mitään polkupyöräilyä vastaan. Päinvastoin. Omistan itsekin polkupyörän. Ostin sen muutama vuosi sitten Kumpulan kevätkirpputorilta Helsingistä hintaan 1 euro. Se tuotiin kotiin ajamalla. Takavanne hieman lieputti ja renkaisiin oli pumpattava ilmaa pari kertaa. Mutta ajettiin kuitenkin. Pohjois-Helsingin vilkkaassa kevyessä liikenteessä.

Pyöräupeus vaati heti alkuun pientä fiksausta. Kyläsaaren kierrätyskeskuksen fillariverstaalta löytyi ehjä takavanne, tavarateline ja etupään laakeripesä. Sisärenkaat ja päällisrenkaat uusittiin myös. Sen jälkeen ei tarvinnut pumpata yhtä paljon.

Kettingin oli vuosien säilytys räystään alla ruostuttanut murheellisen kankeaksi. Mutta koska kettinki oli reikiä lukuun ottamatta täysin ehjä, ei sitä ollut tarpeen vaihtaa. Vaseliinivoitelun jälkeen hammaspyörät pyörivät kuin öljytyt.

Satulareuhun tilalle löytyi Rouvan polkupyörästä tyyliin sopiva istuin. Suoritin anastuksen lupaa kysymättä ja hain tilalle kehäkolmosen varren varaosaliikkeestä uuden ilmajousitetun satulan, vaikka en erityisemmin innostukaan kyseisen liikkeen tuotteista. Niissä kun jokaisessa lukee kissankokoisella firman nimi. Jopa polkupyörän satulassa.

Vielä valolaitteet ja kissansilmä, ja ohjaustankoon vanhasta peltisestä kahvipurkista vedenpitävä säilytyslaatikko lompakolle, tupakka-askille ja vaijerilukolle. Sittenpä olikin 40 vuotta vanha väkisinpoljettava Speed valmiina ensimmäiseen koitokseensa Vantaanjoen varren polkupyöräteillä.

Kirpputorilöydölle kertyi hintaa varaosat mukaan lukien runsaat 30 euroa. Hankintahintaan nähden varsin kallis remontti siis. Mutta se kannatti. Rustatessa kului rokuliviikko rattoisasti. Parista rappunaapuristakin tuli samalla hyvän päivän tuttuja. Kävivät ohikulkiessaan ihmettelemässä ja antamassa viisaita neuvoja.

Ruotsalaisvalmisteinen pyörävanhus kyyditti polkijaansa heti ensimmäisten viikkojen aikana satoja kilometrejä pitkin ja poikin pääkaupunkiseudun hyvin hoidettuja ulkoilureittejä, herättäen hiki päässä ohitse porhaltavien maasto- ja kilpapyöräpolkijoiden peittelemättömän huomion.

Limonadikioskin pyörätelineessä etu- ja takahaarukkajousitettujen joukossa jäykkäakselinen maantieklassikko oli aristokraattinen, kuin Tauno Palo Leonardo di Caprion rinnalla siiderijonossa.

Valveutuneena kansalaisena pyöräilin kerran töihinkin ja nostin pyörän bussin tavaratilaan. Siellä se matkusti valtiovierailulle valmistusmaahansa Ruotsiin.

Gothia Cupin välipäivänä pysäköin bussin Hedenin parkkipaikalle ja otin pyörän ruumasta ihastelemaan kesäistä Göteborgia. Rauhallisesti pitkin katuja ja kujia rullaillen kului koko pitkä ja helteinen päivä, jonka päätteeksi polkupyörävanhus nousi takaisin tavaratilaan palatakseen Suomeen, vantaalaisen kerrostalon polkupyörävarastoon, kolmen lukitun oven taakse.

Siellä se viettää suurimman osan vuodesta, paksulla kettingillä betoniseinään kytkettynä, valmiina nielemään kilometrejä taas, kun keli keväällä kuivuu ja ulkoilu vapaa-aikana on nautinnoksi.

Ensi keväänä on edessä pari hankintaa. Pyöräilyshortseja en ole ostanut vielä, enkä kypärää. Kypärä on pakollinen, mikäli aikoo suunnistaa kauniin pääkaupunkimme katutyövilinään.

Olen jo löytänyt sopivan. Se on kokopunainen, avaruusmiehen päähinettä muistuttava, siinä on visiiri sekä vakiovarusteena sisäänrakennettu radio.

Pitkillä pyöräretkillä, jos linnunlaulu rasittaa tai hiljaisuus käy hermoille, on kiva kuunnella musaa täysillä. Kaupunkiliikenteessä välttyy kuulemasta liikenteen melua sekä ikäviä äänimerkkitöräytyksiä, joihin luonnollisesti on varauduttava jo varhain keväällä alkavilla keskisormiharjoituksilla.

Ytimekkäällä käsimerkillä on kätevä muistuttaa myös kesäisessä Helsingissä parveilevien turistibussien kuljettajia pyöräilijöiden oikeuksista. Viimeistään Kauppatorin kolmiossa joku törppö peruuttelee penkkivankkuriaan parkkiin poikki pyörätien pää pyörällä täysi poka päällä.

Näillä eväillä sitten mennään eikä meinata. Töihin, tennistä pelaamaan ja kohti autotonta päivää, joka saattaa kirkastua piankin, ellei noudata nopeusrajoituksia. Onkohan kortti kolmesta poikki polkupyörälläkin? Pitäisi ottaa selvää, ettei tule yllätystä. Siitä kun on leipä kiinni.

Olisiko aiheellista asentaa varmuuden vuoksi nopeudenrajoitin? Tai ajaa pipo silmillä ettei kamerapylvään kuvasta tunnista?

Onneksi allani oleva kaksipyöräinen ei ole 72-vaihteinen avaruusajan katukiituri, vaan ihan tavallinen kampakeraaminen jalkaratas, jota on vauhditettava polkemalla myötämäessäkin. Niin että eiköhän tässä kohtuudella selvitä pääkaupunkiliikenteessäkin.

Villin vapauden vauhtisokeudessa on silti varottava ohittelemasta henkilöautoja liian läheltä liipaten. Harmi on suuri, jos hipaisun seurauksena eväslaukussa pyörän sarvessa termospullon kuori menee rikki, mutta sisus pysyy ehjänä.

ARI HERMANNI HEINONEN